9. Poliittisesti korrekti Hesburger

20 minuuttia ennen sulkemisaikaa sisälle astuu jäbä Make America Great Again -lippalakki päässä. Ois tehnyt mieli sylkästä sen purilaiseen. – Pikaruokalassa työskennelleen salanimen marraskuun 9. päivänä 2016 julkaisema twiitti. 

Joka nostaa aseen toista vastaan tai muulla tavoin uhkaa toista rikoksella sellaisissa olosuhteissa, että uhatulla on perusteltu syy omasta tai toisen puolesta pelätä henkilökohtaisen turvallisuuden tai omaisuuden olevan vakavassa vaarassa, on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, laittomasta uhkauksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. – "Laiton uhkaus", Rikoslaki, 25 luku, 7 §.

Marraskuun alussa pikaruokapaikkaan astui asiakas, jolla oli päässään Donald Trumpia tukeva lippalakki. Paikassa työskentelevä myyjä ei pitänyt tästä asiakkaan julkisesta kannanotosta, minkä osoitti myöhemmin kirjoittamassaan twiitissä: "Ois tehnyt mieli sylkästä sen purilaiseen."

Ensin sosiaalinen media ja sitten myös muu media kiinnitti huomionsa twiittiin. Perussuomalaisissakin kannatusta saavuttaneen Sebastian Tynkkysen (ja nähtävästi myös joidenkin muiden ääriliikkeiden edustajien) aloittama twiittaajan ajojahti lisäsi huomiota. Lopputuloksena twiittaaja sai lähtöpassit työpaikastaan Hesburgerissa.

Tapahtumien faktuaalinen kulku lienee tärkeimmiltä osiltaan selvillä. Minä väitän näiden faktojen perusteella, että tapausta on alusta asti uutisoitu ja käsitelty julkisuudessa virheellisellä tavalla. Virheellinen julkisuus on tässä tapauksessa riemuvoitto tietyille äärioikeistolaisille tahoille, joiden haluama tulkinta läpäisi koko uutis- ja kommentointiketjun.

*****

Tapauksen uutisoinnissa erityisen merkittävä lienee Iltalehden marraskuun 13. päivänä ilmestynyt verkkouutinen. Siinä todetaan työnkekijän "uhanneet Twitterissä sylkeä asiakkaan hampurilaiseen". Hesburger käytti omassa viikonlopun Twitter-ilmoituksessaan samaa uhata-sanaa: "Hesburger ei hyväksy minkäänlaista uhkailua. Kaikki asiakkaat ovat meille tervetulleita. Tulemme puuttumaan tapaukseen ankarasti."

Twiittaaja ei kuitenkaan missään vaiheessa ole uhannut ketään millään tavalla.

Tapausta kaikista löytämistäni näkökulmista puntaroimalla en voi päätyä muuhun päätelmään kuin että twiittaaja yksinkertaisesti osoittaa mielipiteensä, tosin varsin voimakkaasti – ynnä henkilöidysti, mikä retorinen keino on julkisuudessa käännetty häntä vastaan. Twiittaaja ilmaisee, että suhtautuu hyvin kriittisesti Trumpiin ja hänen politiikkaansa ja siksi ilmeisesti myös tämän mannekiinina lippalakkeineen toimivaan asiakkaaseen.

Asiakkaan ilmestyminen pikaruokapaikkaan on luultavasti oikeasti herättänyt työntekijässä mieliteon sylkäistä tämän annokseen. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että hän olisi sitä todellisuudessa aikonut tai sillä uhannut. Kenelläkään ei oikeasti olisi aihetta olettaa twiitin perusteella joutuvansa mitenkään uhatuksi. (Tilanne olisi aivan toinen, jos työntekijä olisi twiitannut vaikkapa näin: "Ensi kerralla kyllä sylkäisen sen purilaiseen.")

*****

Aatteleppa ite omalle kohalles! Olen kuvitellut jonkin vastaavan osuvan itselleni sekä muistellut oman historiani sattumuksia. Lisäksi olen erilaisissa asiakaspalvelutapahtumissa kuluneina päivinä pitänyt tapauksen mielessäni.

Claude Monet: Le Parlement, soleil couchant (1902).

Missään kohutun twiitin kaltaisissa tilanteista en voisi kuvitella itseäni tai ketään muuta uhatuksi, kantautuipa viesti tietooni sitten kirjoitettuna tai ääneen lausuttuna.

Tietenkin omalla kohdalle henkilökohtaisesti sattuessa kynnys palata samaan yritykseen kohoaa moisesta. Toisaalta kokemus etäisesti samalla tavalla toimineesta konduktööristä ei estänyt minua seuraavana päivänä matkustamasta samalla monopoliyhtiö VR:n junavuorolla. Jokaisen pitäisi tajuta, ettei kyseessä välttämättä ole koko yhtiön harjoittama ja tukema toimintamalli vaan vain yksittäisen konduktöörin tökeryys.

Varmuuden vuoksi totean, että olen tehnyt asiattomasta asiakaspalvelusta vuosien mittaan valituksia ja saanut valitusteni perusteella myös rahallista hyvistystä. En hyväksy läheskään mitä tahansa.

Yleinen argumentti Hesburger-keskustelussa on, että kukin arvioi työntekijän twiitin omien sympatioidensa ja antipatioidensa pohjalta. Asetan siis pohdittavaksi vaihtoehtoisen twiitin:

Sisälle astuu mamu-eukko kakaransa kanssa. Ois tehnyt mieli sylkästä niiden annokseen.

Tätäkään äärimmäistä puheenvuoroa ei voi tulkita uhkaukseksi, jos palvelutilanne muutoin sujuu korrektisti.

Miksi joku kuvittelisi, että tuollainen mielijohteen ilmaus jotenkin kuvastaisi Hesburgeria ja sen palvelukulttuuria? Minulle tämänsuuntainen twiitti henkilökohtaisella Twitter-tilillä näyttäytyy itsestään selvästi vain ja ainoastaan henkilökohtaisen mielipiteen ilmaisuna. (Jos myös jollakulla johtotason henkilöllä olisi tuollaisia perimmäisiä mielipiteitä, hän takuulla pitäisi ne visusti salassa ohjeistaessaan työntekijöitä yrityksen toimintaan.) Vuoden 2016 Suomessa on monenlaisia ääri-ihmisiä ja monenlaisia äärimielipiteitä. Olisi liioittelua vaatia suuryritykseltä kaikkien työntekijöiden kartoitusta kaikkine mielipiteineen. Kaikkinainen vastuu on työntekijän itsensä henkilökohtainen, ei Hesburgerin. Se pitäisi jokaisen tajuta.

Nykyaika sallii ja vieläpä pyhittää heikon ja virheellisen – jopa tahallisesti vääristävän – lukutaidon. En hyväksy tuota trendiä, ja siksi en pidä esimerkiksi tämän, sinänsä varsin korrektiin taustatyöhön perustuvan kommenttipuheenvuoron ajatusta hyväksyttävänä:

[I]hmisille syntyvä mielikuva on selvä: ravintolaketjun työntekijöillä on halu heikentää syötäväksi tarkoitettujen elintarvikkeiden hygieniatasoa, jos asiakkaiden poliittiset/maailmankatsomukselliset mielipiteet eivät miellytä.

Vallitsevaa paremmassa Suomessa ihmisillä ei olisi sen enempää tosiasiallista eikä älyllistä kuin moraalistakaan oikeutta tuollaiseen "selvään" mielikuvaan. Yksi twiittaaja ei edusta kuin itseään, ei edes muutamaa tai useampaa työntekijää. Ja varsinainen halu vahingoittaa tuotteita on toki eri asia kuin pelkkä mieleenjohtuma, sekin mahdollisesti vain retorinen.

Kun tällainen kohutilanne syntyy, asia pitäisi julkisuudessa eritellen keskustella ja kokemusta rikkaampana pyrkiä pohtimaan tulevaisuuden menettelytapoja. Nyt väärinlukemisen kohde sen sijaan sai osakseen ajojahdin ja menetti työpaikan.

*****

Kaksi esimerkkiä vertailukohteiksi:

Yksi. Heinäkuussa 2014 tuore europarlamentaarikko Miapetra Kumpula-Natri oli ohittanut EU-rakennuksessa äärioikeistolaisen, 86-vuotiaan Jean-Marie Le Penin.  Kumpula-Natri kommentoi jälkeenpäin kohtaamista näin: "Vitsinomaisesti: kun tuossa tuli Le Pen, ajattelin, että kamppaanko."

Kaltaisuus Hesburger-tapaukseen on ilmeinen. Erityisesti perussuomalaiset loukkaantujat aktivoituivat ja syyttivät Kumpula-Natria muun muassa vihapuheesta. Tuloksena oli sekasortoinen mielipideryöppy, jonka osallistujat edustivat eritasoisia käsityksiä ja ymmärryksiä vitsistä, huumorista ja retorisista keinoista.

Kaksi. Hesburgerin ankaraa toimintaa on puolustettu vetoamalla siihen, että työntekijä edustaa työnantajaansa myös yksityiselämässään – häntä koskee lojaliteettivelvoite. Minä näen kuitenkin tätä lojaliteettivelvoitetta jatkuvasti rikottavan paljon vakavammin tavoin toisissa ympyröissä.

Ei ole pelkkä urbaanilegenda, että lapselleen sopivaa toisen asteen opiskelupaikkaa etsivät vanhemmat lukevat oppilaitosten opettajien julkisia sosiaalisia tilejä ja löytävät yhtä sun toista kasvattajan sanomaksi arveluttavaa: alfrehnimäistä kielenkäyttöä, keskenkasvuista yhteiskuntaprotesteerausta ynnä muuta vastaavaa. Pedagogisen koulutuksen läpäissyt ammattikasvattaja on yksilön kehittyvän elämänkatsomuksen ja tietoisuuden kanssa aivan toisella tavalla aktiivisesti tekemisissä kuin pikaruokamyyjä, mutta ainakaan itse en ole kuullut julkisista ristiinnaulitsijaisista opetusrintamalla.

*****

Kysymys Hesburger-twiittaajan tapauksessa on ennen kaikkea moraalinen. Nykyaikana moraalin ja moraalisen harkinnan on korvannut paremmin aikaan soveltuva poliittisesti korrekti. Vastoin kuin moraalissa, poliittisesti korrektissa ulkoinen ja pinnallinen, yksilöltä subjektina liikoja vaatimaton tarkastelu riittää tuomion langettamiseen, tykkäämiseen tai ei-tykkäämiseen. Niin on, jos siltä näyttää, olipa tulos syvemmän moraalin kannalta miten suhteellisuudentajuton tahansa. On helppoa olla poliittisesti korrekti, kun vain seuraa tiettyjä ulkoisia toiminta- ja käyttäytymistapoja. Kosketusta moraaliin itseensä ei enää tarvita.

Poliittisesti korrektin käsite kulkeutui Suomeen kai Yhdysvalloista. Vielä 15 vuotta sitten se oli täällä varsin tuntematon. Aluksi sille ja sen mielettömyydelle naurettiin. Nyt nauramisen kyky ollaan kovaa vauhtia menettämässä.

Hesburger ei käyttänyt moraalista pohdintaa, kun se ensin ilmoitti puuttuvansa tapaukseen ankarasti ja sitten tiedotti "työsuhteen päättämisestä yhteisymmärryksessä" työntekijän kanssa. Sen sijaan Hesburger turvautui poliittisesti korrektiin, joka asianmukaisesti vastasi syntyneeseen, poliittisesti korrektin täysin läpäisemään kohuun ja ääriliikkeiden edustajien yhtä lailla poliittisesti korrektiin hyökkäykseen.

Hesburger pelasti maineensa toimimalla poliittisesti korrektin mukaisesti mutta moraalin vastaisesti.

Oppositiopuolueen vaihtoehdobudjetissa valtioneuvoston johtokolmikkoa nimitetään "kolmeksi iloiseksi rosvoksi". Konduktööri kuuluttaa junassa matkustavien, juopottelevien maahanmuuttajanuorten olevan "ihmiskunnan pohjasakkaa" ja ties mitä muuta. Aggressiivinen huomio kiinnitetään kuitenkin marraskuussa 2016 twiittaajaan, jota luetaan tahallisesti väärin. Kaksi vuotta sitten euroedustaja Kumpula-Natrikin joutui silmäkkäin poliittisesti korrektin kanssa ja sortui pahoittelemaan sitä mitä ei ollut tehnyt ja sanonut: "Tämä oli mauton heitto." "Kaikille, jotka ovat pahoittaneet mielensä, lupaan siivota suuni."

*****

Twiittaaja menetti työnsä, mitä miltei kaikki kannanottajat pitävät liioiteltuna seurauksena. Itse olisin pitänyt ylilyöntinä myös vakavaa kirjallista varoitusta. Selvää sen sijaan on, että Hesburgerin kuului keskustella työntekijän kanssa asiasta: Tämä on poliittisesti korrektin maailma, ja tässä maailmassa pitää ilmaista itseään ja toimia sillä tavalla, että kukaan ei varmasti ymmärrä väärin – sen enempää vilpittömin kuin tarkoitushakuisinkaan perustein. Ole poliittisesti korrekti.

Kirjoittajan on välttämätöntä puuttua itsesensuurisesti kohutwiitin kaltaiseen ilmaisuun, koska viimeistään nyt on yleisessä tiedossa, millaiset seuraukset voivat olla. Nykyisessä, ankeassa viha-Suomessa toimintatavat ovat valitettavan rajalliset. 

Menneinä vuosikymmeninä naurettiin DDR:n ilmiantoyhteiskuntaa. Nykymentaliteetti Suomessa ei poikkea siitä paljoakaan. Täällä kytätään viholliseksi valikoitua lähimmäistä poliittisen korrektiuden nimissä ja uhrin eksyessä tähtäimen eteen vasikoidaan väärinajattelija sosiaalisessa mediassa. Teurastettu liha maistuu.
_________________________________

Lisäys 1 (19.11.2016):

Useat tapauksen kommentoijat tuntuvat ajattelevan, että hampurilaistyöntekijän twiitti on julmasti riistänyt tärkeän osan ihmisten perusturvallisuudesta – luottamuksen siihen, että tarjottua ruokaa voi huoletta syödä. Mielestäni kuitenkin kuuluu "yleismielikuvitukseen" tajuta, että esimerkiksi ravintolasyömiseen liittyy useita hygieniariskejä. Riskin aiheuttavat tietenkin ravintolatyöntekijät mutta erityisesti paikan muut asiakkaat, joiden pahaatahtomattomuuteen meidän täytyy vain jokapäiväisessä elämässä uskaltaa luottaa. Kuka tietää, mitä edellinen asiakas on tehnyt vaikkapa pöydän ketsuppipullolle?

Lisäys 2 (23.11.2016):
Suomalaisessa keskustelussa termi poliittisesti korrekti vaikuttaa ymmärretyn usealla tavalla. Oma tapani ymmärtää se yksiselitteisesti jonain vähempiarvoisena (verrattuna todelliseen moraaliseen lähestymistapaan) saattaa edustaa vähemmistöä ainakin nykyään. Määrittelytavoista riippumatta käsitykseni on, että jos kansalaisyhteiskunta riittävän kattavasti kykenisi todelliseen moraaliseen ajatteluun, kävisi vaatimus esimerkiksi poliittisesti korrektista kielenkäytöstä tarpeettomaksi. Uudet, valistuneemmat käytännöt lanseerattaisiin tällöin syvällisen kansalaiskeskustelun kautta, ei ulkokohtaisesti edellyttämällä tiettyjä uudissanoja tai -käytäntöjä.

Aiheesta muualla

• Tuomo "Squirrel" Hämäläinen: "Oliko Hesburger ajatuspoliisi?", 14.11.2016.
• Saku Timonen: "Ajatusrikos ja sananvapaus", 14.11.2016.
• Jussi Kari: "#hesegate ja Twitter-potkut", 15.11.2016.
• Vesa Linja-aho: "Median ja Sebastian Tynkkysen kadonnut suhteellisuudentaju", 16.11.2016. 

8. Poru

Donald Trump nousee tammikuussa Yhdysvaltain presidentiksi. Uskon tottuneeni ajatukseen jo keskiviikkoaamun mittaan, kun kokonaiskuva vaalituloksesta hiljalleen alkoi karttua.

Pillipiipari. (Kate Greenaway, 1888.)

Surua minussa varsinaisesti on herännyt vain kerran: kun tajusin, että Hillary Clinton keräsi vaalissa runsaamman äänisaaliin kuin vastustajansa – tuoreimpien päivitystietojen mukaan lähes 600 000 ääntä enemmän kuin Trump. Käytössä oleva vaalimatematiikka kerää kuitenkin valitsijamiehiä, ei puoltoääniä, joten republikaanien ehdokkaan voitto on selvä.

Seuraavaksi muistin, että vuoden 2000 vaalissakaan 16 vuotta sitten eniten kannatusääniä kerännyt ehdokas ei tullut valituksi. Tuolloin Al Goren saalis oli yli puoli miljoonaa ääntä suurempi kuin George Bush nuoremman. Suruni muuttui tilapäiseksi vihaisuudeksi, kun tajusin, että kummallakin kerralla kakkoseksi jäi demokraattien ehdokas republikaanien ehdokkaan eduksi.

Yhdysvaltalainen presidentinvaalimatematiikka on tuottanut historiansa mittaan kaikkiaan neljä kertaa tappion äänestäjien ykkösuosikille.

*****

Uskoakseni maailma olisi nyt valoisampi paikka, jos todellinen voittaja myös olisi noussut presidentin virkaan tammikuussa 2001. Gore olisi osannut reagoida pitkänäköisemmin esimerkiksi syyskuun 11. päivän terrori-iskuihin. Seuraukset eivät olisi olleet yhtä kohtalokkaat kuin Bush nuoremman "terrorisminvastaisella sodalla".

Suurlähettiläs Hannu Mäntyvaara tarjoaa Kanava-lehdessä 5/2016 ilmestyneessä artikkelissaan sen helposti hyväksyttävän arvion, että ainakin Kennedystä lähtien demokraatteja edustaneet presidentit ovat olleet republikaaniverrokeitaan valistuneempia toimijoita, poikkeuksena reflektiivinen George Bush vanhempi.

Suomalaisten "maahanmuuttokriitikoiden" sympatiat ovat kai melko yksimielisesti republikaanien puolella ja voimakkaasti demokraatteja vastaan. Syy tähän lienee selvä: koska demokraatit ovat republikaaneja keskimäärin valistuneempia. Jotkin "maahanmuuttokriitikoidemme" teksteistä ovat otaksuakseni jopa jonkinasteisia plagiaatteja kaikkein äärioikestolaisimpien ja nurkkapatrioottisimpien republikaaniteoreetikoiden englanninkielisistä teksteistä. Suomalaisen ääriaineksen virikkeellinen kytkös Yhdysvaltoihin lienee merkittävä; Ku Klux Klan ei suinkaan ole ainoa valtameren takaa rantautunut yllyke.

"Maahanmuuttokriitikoiden" mielipiteistä lainkaan huolimatta en malta olla heittämättä, että luullakseni esimerkiksi republikaanien Jeb Bush – enemmän isäänsä kuin suoranuottiseen isoonveljensä tullut – olisi silti ollut Hillary Clintonia parempi valinta astumaan maansa korkeimpaan virkaan ensi tammikuussa. Clintonin ja Trumpin kilpailutilannetta ei liene aivan väärin heuristisesti verrata tilanteeseen, jossa Suomessa presidentinvaalin toisella kierroksella vastakkain olisivat Paavo Väyrynen ja Jussi Halla-aho. Äänestäisin luonnollisesti Väyrystä.

*****

Tiistain vaalin jälkeen Clintonin pettyneet kannattajat ovat järjestäneet Yhdysvalloissa monia mielenilmaisuja, jotka eivät kaikki suinkaan ole sujuneet täysin rauhanomaisesti. Miten pahasti yhteiskuntarauha olisikaan järkkynyt heti näinä ensi päivinä, jos Trumpin kiihottuneet kannattajat eivät olisikaan saaneet messiastaan valtaistuimelle?

Nykyhetken Yhdysvallat on pahasti kahtia jakautunut valtio. Tätä kehityssäiettä kampanjoiva Trump käytti puolentoista vuoden ajan härskisti hyväkseen. Vastuuttomalla agiteerauksellaan ja yllytyksellään vihaan hän on saattanut suuret joukot kiehuvaan tilaan, sekä kiihkeissä kannattajissaan että häntä syvästi halveksivissa vastapuolen edustajissa.

Nyt tärkeää kuitenkin olisi nimenomaan maltti ja katuojaan jo joissain analyyseissa potkitun järjen palauttaminen tunteen sijaan ohjaavaksi valoksi. Paasikivi saisi nousta haudastaan ja hakeutua Clintonia tukeneiden mielenilmaisijoiden keskuuteen lausumaan voimakkaasti murtavalla englannillaan: "Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen." Demokraattinen vaali nosti Trumpin presidentiksi tuleviksi neljäksi vuodeksi. Surkaa surunne hiljaisuudessa ja alkakaa sitten valmistautua edessä odottaviin hetkiin.

*****

Ehkä todella on jopa parhaaksi itse maalle, että Trump voitti.

Ensinnäkin se suunnaton uhka yhteiskuntarauhalle, jonka nimenomaan tämän ehdokkaan kiihkoisat kannattajat olisivat muodostaneet, on nyt automaattisesti purkautunut. (Takaviikkojen uhkailuistaan huolimatta jopa Trump itse näyttää hyväksyneen vaalin tuloksen...)

Toiseksi Trump ei presidenttinä pääse enää puhaltamaan enempää ilmaa kuplaansa. Hän astuu vastuulliseen virkaan, mikä on populistille myrkkyä, kun edesvastuuton oppositiosta huutelu ei enää ole mahdollista. Nyt Trump joutuu vastaamaan "vaalilupauksistaan". Pidän toivoa voimakkaasti herättävänä sitä, että hän jo tässä vaiheessa on alkanut purkaa niitä esimerkiksi uudenlaisilla lausunnoilla Obamacaren kohtalosta. Laumat joutuvat kauhukseen todistamaan vaalien jälkeen uudelleensyntyneen Feeniks Trumpin.

Tietenkin Trumpin voiton mahdollinen siunauksellisuus nojaa paradoksiin, siihen että eliminoitiin röyhkeä koulukiusaaja korottamasta enää uhkauksiaan. Ainakin muulle maailmalle vaalitulos sen sijaan huokuu voimakkaammin pahoja aavistuksia.

*****

Entä jos Yhdysvaltain vaali olisi päättynyt päinvastaisesti: Clinton olisi valittu presidentiksi vaikkapa 60,3 miljoonalla äänellä Trumpin 60,8 miljoonaa ääntä vastaan? Trumpin laumojen poru olisi tietenkin noussut suunnattomaksi, uusiin sfääreihin! Valkoisesta talostaan karkuun joutunut Obamakin olisi saanut tuta enemmän pelkoa kuin järkyttynyttä pettymystä ja huolta.

Vastuullisemmat joutuvat aina tavalla tai toisella kantamaan populisteja käsivarsillaan. Esimerkiksi Clintonin tukiryhmässä ei tuloksen selvittyä suinkaan ole kyseenalaistettu demokraattisen vaalin tulosta.

Jotain vastaavaa liittyy Suomenkin vuoden 2015 eduskuntavaaliin. Kokoomus sai tuolloin 16 000 ääntä enemmän kuin perussuomalaiset, mutta silti vaalimatematiikka soi perussuomalaisille yhden kansaedustajan enemmän.

Jos vaalimatematiikka olisikin koetellut kaltoin kokoomuksen sijaan perussuomalaisia, olisi puolue takuulla Timo Soinin johdolla nostanut hirveän porun siitä, kuinka vaalijärjestelmäkin sortaa heitä. Vaikken kuulukaan kokoomusmentaliteetin suurimpiin suosijoihin, totean, etten ole kuullut vallitsevasta asiantilasta vastaavia kokoomusprotesteja lainkaan. Sen sijaan Soini on puolentoista vuoden aikana retostellut perussuomalaisia "toiseksi suosituimpana puolueena" sellaisinkin sanamuodoin, jotka eivät kestä tosiasioiden todistusta. Perussuomalaisen Maria Tolppasen SDP:hen loikkaamisen jälkeen leveä suu pitäisi osata pitää entistä supummassa, jotta totuutta ei loukattaisi, kun voimasuhteet edustajapaikoissa ovat nyt tasan 37–37.

Populisteilla on varaa sellaiseen mihin ei muilla: suuri osa heidän kannattajistaan on itsekeskeisyydessään niin kyvyttömiä itsekritiikkiin, että itsesäälisellä uhrimentaliteetilla herkuttelu saattaa toimia jopa parhaana argumenttina populistien ohjekirjassa.

7. Kehityspessimismi

Valehtelija! Pankaa hänet lukkojen taa! Valehtelija! Pankaa hänet lukkojen taa! – Maagisen alkuvoimaiseen loveen langennut yleisö toistelee mantraa kerta toisensa jälkeen amerikkalaisessa vaalitilaisuudessa marraskuussa 2016.

Nähtävästi Yhdysvaltain seuraavaksi presidentiksi tuli Donald Trump. Liekö kuitenkaan välttämättä aihetta kokoaan suurempaan huoleen, sillä suuret joukot hänen vannoutuneita kannattajiaan odottavat nyt vain innoissaan kaikkien vaalilupausten toteutumista: Meksikon rajalle tulee muuri, jonka Meksiko maksaa. Ja rikollinen Hillary Clinton päätyy vankilaan.

Claude Monet: Impression, soleil levant (1872).

Parin päivän takaisessa kirjoituksessani olin huolissani mahdollisuudesta, että Trumpin villiksi saamat laumat tunkeutuisivat aseineen presidentti Clintonin emännöimään Valkoiseen taloon. Ajatus samoista, sankariinsa pettyneistä joukoista tunkemassa väkivaltaisesti presidentti Trumpin Valkoiseen taloon ei herätä minussa lainkaan samanlaisia katastrofituntemuksia.

Mikä tärkeintä, presidentti Obaman mainitsema aurinko nousee myös marraskuussa 2020, uskon. Maapallon pelastamiseksi ilmastoromahdukselta se saattaa kuitenkin olla liian myöhäistä. Samoin uhkana on, että Trumpin esimerkki innoittaa Euroopankin populistiset voimat uuteen voimannäyttöön, jolloin kehityssarja Brexit – Trump – Euroopan unionin hajoaminen kävisi loogiseksi. (Kirjoitan myöhemmin vahvan Euroopan unionin tärkeydestä juuri tässä historiansa vaiheessa.)

*****

Populistististen voimien uusi nousu lännessä on tehnyt tuloaan pitkään. Esimerkiksi jo kevään 2002 presidentinvaalissa äärioikeiston Jean-Marie Le Pen pääsi yllättäen Ranskassa toiselle kierrokselle. Muutamat viime vuodet populistiset liikkeet ovat lopulta ottaneet jättiaskeleita – myös Suomessa. Minä jouduin hyvin henkilökohtaiseen kosketukseen tällaisten liikkeiden edustajien kanssa runsas vuosi sitten, ehkä loppukesästä 2015. Tuon hetken ja sen esihistorian kylmäävä oivaltaminen aktivoi minut lopulta joulukuussa kirjoittamaan ensimmäiset sanat Villa Topokseen.

Sitten blogi vaikeni yli kymmeneksi kuukaudeksi.

Syitä vaikenemiseeni löytyy useita, joista myöhemmin talvella. Kaikkein suurimmalle syylle annan nimen kehityspessimismi. Aloin noina aikoina nähdä, miten yhteiskunnallinen ilmapiiri ja keskustelu kulkevat yhä hälyttävämpään suuntaan kiihtyvällä nopeudella. Siinä kehityksessä kaikkinainen kirjoittaminen tuntui tyystin turhalta – ja tuntuu edelleen. Lukuisista esimerkeistä keskityn tänään Yhdysvaltoihin.

Trumpin nousu "varteenotettavaksi" presidenttiehdokkaaksi vuosi sitten selittää osaltaan lamaannustani. Hän on osannut loistavasti käyttää hyväkseen virheargumentaatiota 'Toista samaa valhetta yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes valhettasi aletaan pitää totuutena', mistä kiitokseksi suunnaton liuta kriittiseen ajatteluun kykenemättömiä, lumoutuneita seuraajia. Eräs kannattajista toteaa erityisesti Trumpin rehellisyyden vetoavan häneen. Valheillaan Trump tuon kannattajan mukaan "on avannut monen silmät" näkemään asiat haluamallaan tavalla.

Kirjoitin maanantaina:

[N]ykyhetken maailmassa demokraattinen, järkeään käyttävä kansalaisuus alkaa mennä pois muodista ja tilalle virtaa sydämensä syvien ja synkkien sopukoiden halujen ja viettien totuudellisuuteen luottava, mielihyvin Trumpin marssijoukkoihin liittyvä alamaisuus.

Populistisille massaliikkeille nimenomaista on se, että yksilö vapauttaa itsensä vastuullisesta järjenkäytöstä. Järjen totuuden sijalle ylimmäksi nousee tunteen totuus. Erityisen helposti näin tapahtuu ylittämättömältä tuntuvien yhteiskunnallisten ongelmien astuessa jokapäiväiseen arkeen. Yhdysvalloissa on alkaneen vuosisadan aikana jouduttu huomaamaan, että yksilön materiaalinen hyvä ei enää tuttuun tapaan lisäännykään vuosi vuodelta vaan että uusi sukupolvi saattaa saada osakseen aineellisesti jopa vaatimattoman elämän kuin edeltäjänsä. Ennen vauraitten teollisuusseutujen kurjistuminen on lohdutonta.

Tuntuu, että kovasti vaativainen järjenkäyttö ei enää millään riitä ratkaisujen saavuttamiseksi. Vain populistien karismaattisen vetovoimaiset ja yksinkertaisuudessaan nerokkaat ratkaisut voivat pelastaa meidät... Jossain vaiheessa populistista hanketta etsitään käsiin sopivat syntipukit. Hitlerin Saksassa valituiksi tulivat juutalaiset, nykyhetkessä erityisesti pakolaiset ja muut maahanmuuttajat.

*****

Luin alkuvuodesta Tommi Uschanovin teoksen Hätä on tarpeen. Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015 (2015), joka kuvaa toivon näköalojen hiipumista yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa kuluneiden vuosikymmenien mittaan. Alkutilanteen optimismia huokuvassa Amerikassa presidentti Lyndon B. Johnson takoo tosissaan maahan pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta sitten asiat alkavat mennä pieleen, kunnes saavutetaan dystopiaa henkivä nykyhetki.

Mietin teoksen luettuani puolihuolimattomasti, miten ihmeessä aito toivo pystyttäisiin palauttamaan ihmisten elämään. Hyvin loogiselta, itsestään selvältä ratkaisulta tuntui sota – sota nimenomaan lännen ytimessä, Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Muitakin vaihtoehtoja toki on, mutta ne tuntuvat utooppisen mahdottomilta sotaan verrattuna. Kohti sotaa populismin nousu perinteisesti on historiankirjoituksessa vienyt, miksei nytkin "edistyneessä" lännessä, kun henkilökohtainen kosketus sotaan tuskin enää päilyy yli 70 vuoden takaa.

Ehkä populistisen kiihkohengen avaama Pandoran lipas tarvitsee juuri sodan, joka puhdistaa pöydän uuden toivon astua viimeisenä ulos lippaasta.

*****

Populistista varoitti selväsanaisesti myös komissaari Jyrki Katainen Politico-verkkolehden eilisessä haastattelussa, jossa hän kiteyttää – mahdollisesti tunnettua pop-laulajaa lainaten – populismin tarjovan helppoja ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin. Oikeasti ongelmat ovat kuitenkin hyvin vaikeita, ja myös ratkaisut niihin ovat hyvin monimutkaisia ja vaikeita. Jos ei osata astua populismin kärrystä ajoissa ulos, tuloksena on komissaarin mukaan sivilisaation tuho.

Kataisen haaste vaatisi kaikilta kynnelle kykeneviltä sekä tahtoa että kykyä mennä oikeasti syvälle itseensä. Ja myös toimia vaativan löytöretkensä tulosten mukaisesti. Sillä populistiset ääriliikkeet saavat voimansa yksittäisiltä yksilöiltä eivätkä keneltäkään muulta.

Aikamme henki kuitenkin vastustaa ankarasti mitään näin paljon yksilöltä vaativaa. 

(Hakusana: totuuden jälkeinen politiikka, post-truth politics.)

6. Voittaja Trump

Me voitamme. Ja jos me emme voita vaan Hillary voittaa, luulenpa, että me otamme vallan omiin käsiimme. Arvelenpa, että leiriydymme Valkoisen talon etunurmikolle. Aseet mukana. – Newhampshireläinen, 51-vuotias siivoojatar.

Hillary Diane Rodham Clinton vai Donald John Trump? Saattaa olla toissijaista, kumpi voittaa huomenna tiistaina Yhdysvaltain presidentinvaalin. Ensisijaista sen sijaan lienee, että tämä vaali kuukausien mittaisine valmisteluineen merkitsi aivan uudenlaisen populistisen kansanliikkeen voittoisaa askeltamista Yhdysvaltain, lännen ja koko maailman Historiaan.

Donald Trump vuonna 2015. (Kuva: Reuters.)

Kuusi vuotta sitten siteerasin aiemmassa blogissani Suomen Kuvalehden (5.11.2010) pääkirjoitusta:

Jos maailman mahtavimman valtion johtoon astuukin kahden vuoden kuluttua Sarah Palinin kaltainen henkisesti rajoittunut pullistelija ja suunsoittaja, jotkut voivat vielä muistella nuorempaa Bushia sivistyneenä republikaanina.

Nyt vuonna 2016 pääkirjoituksen maalaama kauhukuvitelma on omiaan muistuttamaan vain siitä, miten suloisessa viattomuudessa ja jopa luottavaisuudessa ja tulevaisuudenuskossa vielä puoli vuosikymmentä sitten suhteellisesti ottaen elimme. Nyt on kaikki länsimaisissa demokratioissa toisin. Viime vuonna tuli sitten Trump.

*****

Maailman merkittävimmässä virassa Yhdysvaltain presidenttinä Donald Trump merkitsisi räjähdysherkän vaarallista riskiä. Tästä on lukuisia todisteita, eikä niitä suinkaan ole piiloteltu kansalta. Silti hän saattaa voittaa huomisen vaalin, sillä nykyhetken maailmassa demokraattinen, järkeään käyttävä kansalaisuus alkaa mennä pois muodista ja tilalle virtaa sydämensä syvien ja synkkien sopukoiden halujen ja viettien totuudellisuuteen luottava, mielihyvin Trumpin marssijoukkoihin liittyvä alamaisuus.

Olen kuukausien ajan kammonnut mahdollisuutta, että Trump selviäisi vaalista voittajana. Kun ensimmäinen suuri televisioväittely kahden pääehdokkaan välillä käytiin syyskuussa, huolessani päätin nousta varhaiseen aamuun seuratakseni suorana Suomeenkin välitettyä lähetystä.

Edelleen olen sitä mieltä, että vaikka kaikki Hillary Clintonin väitetyt ketkuilut ("Tricky, Tricky Hillary") pitäisivät paikkansa ja vaikka hän salaa sairastaisi sekä Parkinsonin tautia ja epilepsiaa että dementiaa ynnä mitä muuta, hän olisi moninkertaisesti vastaehdokastaan soveliaampi astumaan presidentin virkaan tammikuussa. Mutta Clintonin voitto ei suinkaan merkitsisi Trumpin ja hänen laumansa väistymistä kiltisti syrjään. Kunhan Trump vain toipuu tappiostaan, hänellä on entistä enemmän katkeraa ja kostonhimoista energiaa purkaa pahaa oloaan. – "Tämä ei jää tähän."

Trump on jopa jo pohjustanut mahdollista häviötäänkin. Hän on ilmoittanut, ettei Clintonin voittaessa hyväksy vaalin tulosta, koska tulos on omiaan vain osoittamaan eliitin käyttävän vaalijärjestelmää häikäilemättömästi hyväkseen. Mikä hälyttävintä, tämän käsityksen on niellyt vähintään kolmannes Trumpin kannattajista. Kyseessä on – paitsi ilmeinen populistinen valhe – suora epäluottamuksen ja kapinoinnin osoitus länsimaiselle demokratialle, ja tällaisen kapinoinnin jäljet historiassa ovat raa'at: demokratian tilalle on monta kertaa nostettu korvaavia valtiomuotoja, jotka järjestään ovat osoittautuneet demokratiaa turmiollisemmiksi. Trump vandalisoi puheineen aktiivisesti keskeistä ihmisarvoisen elämän tukipilaria.

Tämä on Trumpin toiminnassa minua kauhistuttavin yksittäinen piirre.

*****

Pillipiipari-sadun kuvitusta. (Kate Greenaway, 1888.)

Mitä tapahtuu, jos Trumpia ei päästetä presidentin valtaistuimelle?

Selvää on, että hän on kerännyt riittävän suuren kriittisen massan voidakseen tulevat neljä vuotta puida laumoineen nyrkkiä presidentti Clintonille (tai hänen varapresidentilleen) ja muulle Washingtonin eliitille. Faktantarkistajat ovat laskeneet, miten suuri osa Trumpin paatoksesta on silkkaa palturia ja pahantahtoista valhetta, mutta ilmeiset tosiasiatkaan eivät vaikuta hänen kannattajiensa käsityksiin. Kritiikkikyvyttömien ihmismassojen manipuloinnin loistavasti hallitsevalla Trumpilla on siis erinomaisen jämerät aseet terrorisoida joukkoineen uutta hallintoa.

Onko varhaisteinisen koulukiusaajan henkiselle asteelle jäänyt, itsetunnoton Trump vaarallisempi ydinasekaukosäädintä hallitsevana supervallan johtajana vaiko laumojaan maan hallintoa ja demokraattisia arvoja vastaan usuttavana räyhähenkenä? Hyvällä lykyllä maailma saattaisi selvitä hänen hallinnostaan suhteellisen ehjin nahoin, mutta miten amerikkalainen kansalaisrauha kestäisi hänen agiteerauksensa kommunistinpunainen lippis päässä Clintonin emännöimän Valkoisen talon edessä? Presidentti Trumpin Amerikka tuskin joutuisi todistamaan ainakaan massiivista kansalaisväkivaltaa Washingtonin hallintokortteleissa, koska ei olisi ketään kyseenalaistamaan vallitsevan demokratian oikeutusta.

Tiivistetysti: Näen Clintonin Yhdysvalloissa uhaksi sen, että Trump laumoineen panee poliittisen julkisuuden ranttaliksi ja rapauttaa entisestään demokratiaan turvaavaa mielialaa yhä laajemmissa kansanpiireissä. Onko hän siis suurempi uhka presidenttinä vai vallankäytön vastuista vapaana kansanvillitsijänä?

Jos Donald Trump huomenna voittaa, on  hän voittaja – niin yksinkertaista se on. Jos voittaja puolestaan on Hillary Clinton, kasvaa Trumpista siinäkin tapauksessa lopulta voittaja, joka jo on onnistuneesti alkanut vääntää Historiaa uusille jengoille. Siinä väännössä epäsuositulla presidentti Clintonilla voi olla vain statistin rooli.

Niin tai näin, kun seuraava Yhdysvaltain presidentinvaali käydään neljän vuoden kuluttua, on maailma vielä nykyhetkeäkin paljon surkeampi paikka.

5. Monikulttuurisuus

Villa Topos on pysytellyt vaiti yli kymmenen kuukauden ajan. Vaikenemisen syistä kirjoitan myöhemmin, aikanaan.

Jo suunnilleen vuoden verran tämä blogi on elänyt ajatusteni taustalla. Lähtökohtana ja keskipisteenä on se suuri ongelma, joka suomalaiselle yhteiskunnalle on syntynyt pakolaiskysymyksen ympärille. Lukijaa saattaa ehkä yllättää, että olen päätynyt ajatukseen ongelman vahvasta kytköksestä lukutaidon ja lukutaidottomuuden ongelmaan. Viittaan lukutaidolla normaalisti miellettyä huomattavasti laajempaan ja vaativampaan taitoon, joka on vahvasti kytköksissä muun muassa itsekriittisiin taitoihin. Toivottavasti suhteellisen pian ilmestyy joukko tekstejä, jotka valottavat ajatustani pakolaiskysymyksen ja lukutaidon keskinäisestä kohtalonyhteydestä.

*****

Viikko sitten sain kommentin, jonka kirjoittaja pyysi minua valottamaan käsitystäni monikulttuurisuudesta. Termi monikulttuurisuus löytyy jopa blogini informaatiolaatikosta, joten kommentti koskee mitä ilmeisimmin hyvin keskeistä termiä! Alkuvuodesta luin pari rasismia ja rasismin määrittelyä koskevaa teosta, mutta nyt syksyllä kommentin jälkeen tajusin, etten ole miettinyt monikulttuurisuuden käsitettä syvemmin juuri lainkaan.

Kaavailuissani ei ole ollut kirjoittaa erillistä määrittelevää tekstiä 'mitä on monikulttuurisuus?', kuten ei ole ollut kirjoittaa määrittelevää tekstiä 'mitä on rasismi?'. Asioista voi usein puhua tarvitsematta erikseen auki kirjoitettua määritelmää edes keskeisistä käsitteistä. Pyrkimys määritellä esimerkiksi monikulttuurisuuden käsite syvemmin ei silti suinkaan ole hyödytöntä, päinvastoin, kunhan määrittelypyrkimys lähestyy ilmiötä mielekkäissä yhteyksissä. Muutoin pyrkimys uhkaa sortua mutkikkaaksi saivarteluksi. Täytyy muistaa ennen kaikkea se, että monikulttuurisuus viittaa hyvin monisyiseen ja hyvin moniin suuntiin avautuvaan ilmiöön.

Tarkoitukseni oli vastata kommentoijan kommenttiin omalla kommentilla, mutta blogialustan kommenttikenttä näyttää hyväksyvän korkeintaan 4 096 merkkiä sisältävät tekstit. En halunnut pilkkoa vastaustani katkelmasarjaksi, joten muokkasin sen täksi blogikirjoitukseksi. Monikulttuurisuuden käsitteen avaaminen tällä tavalla on syrjäaskel blogi-ideani varsinaisesta suuresta juonesta, joten uskoakseni lukija voi halutessaan ohittaa tämän tekstin suuremmitta menetyksittä.

Rajaan monikulttuurisuuden nyt nimenomaan pakolaisuuteen ja maahanmuuttoon liittyväksi tekijäksi. Ilmeistä lienee, että monikulttuurisuudesta on esitetty monta vakavasti otettavaa määritelmää, jotka saattavat olla keskenään jopa ristiriitaisia. En ole lainkaan tutustunut tähän kirjallisuuteen, mikä luonnollisesti rajoittaa kirjoittamani kompetenssia.

*****

Monikulttuurisuus näyttäytyy tietynlaisena vastakohtana yhtenäiskulttuurille, yhtenäiskulttuurisuudelle. Esimerkiksi suomalainen yhteiskunta kokonaisuutena miellettynä lienee mielekästä nähdä yhtenäiskulttuurina ainakin aivan viime vuosikymmeniin asti. Tarpeeksi vieraiden kulttuurien läsnäolo tarpeeksi painavana vaikuttaakseen tarpeeksi yhteiskuntaan on viime aikoihin asti ollut liian vähäinen. Esimerkiksi suhteellisen laajat piirit ovat harrastaneet ulkomaanturismia jo vuosikymmenien ajan, mutta lienee mielekkäintä nähdä tämä vain välähdyksiksi muista kulttuureista ja kansainvälisyydestä.

Toisaalta läpi uuden ajan Suomessa on aina elänyt (suomen)ruotsalainen vähemmistö. Esimerkiksi kirjallisuudenhistoriaa omakohtaisesti tunteville ei voi jäädä epäselväksi se, että ilman tätä suomenruotsalaista vähemmistöä kirjallisuutemme kokonaisuus olisi huomattavasti köyhempi. Todistusaineistoa riittää. Ruotsinkieliset Edith Södergran, Elmer Diktonius ja muut avantgardistit toivat modernismin maamme lyriikkaan vuosikymmeniä ennen kuin se sai kunnolla tulta suomenkielisellä puolella. Vaikka suomen- ja ruotsinkielisen kulttuurin keskinäinen vuoropuhelu – ilmeisen monikulttuurinen ilmiö – on kiistatta tuottanut lisäarvoa maallemme, ero kahden kulttuurin välillä on kuitenkin suht vähäinen, "kesy".

*****

Sana monikulttuurisuus sellaisenaan saa jotkut kiihotuksen tilaan. Esimerkiksi kun kansanedustaja puhuu “painajaisesta nimeltä monikulttuurisuus”, on selvää, että monikulttuurisuus on hänelle automaattisesti vastustettava ilmiö. Jotkut puolestaan näkevät monikulttuurisuuden päinvastaisesti aina myönteisenä – he idealisoivat monikulttuurisuuden ajatuksen. Tällaisissa tilanteissa on kyseessä termin poliittinen määrittely, monikulttuurisuuden käsitteen politisointi.

Lähtökohtaisesti on kuitenkin tärkeää nähdä monikulttuurisuus perustaltaan kiihkottoman kuvailevaksi termiksi: se kuvaa tilannetta, jossa kaksi erilaista kulttuuria päätyy läheiseen kosketukseen keskenään ja reagoi tähän tilanteeseen tavalla tai toisella.

Parhaassa tapauksessa monikulttuurisuus rikastaa yhteistä kulttuurista pääomaa. Lienee niin, että ilman riittävän monikulttuurista vuoropuhelua joitain korkeimpia kulttuurisia saavutuksia ei ole edes mahdollista saavuttaa, mitä todistaa monikulttuuristen suurkaupunkien rooli uusien ajatusten kehtona historiassa. Sen sijaan yhteisö, joka asettuu vastustamaan kaikkia monikulttuurisuuden itujakin, on omiaan rikastumisen sijaan typistymään. Esimerkeiksi käyvät reaalisosialismin aikainen Albania, nykyinen Pohjois-Korea ja aikamme nationalistien vaalima unelma "vahvasta ja urheasta" suomalaisesta lintukodosta, jonka saattamiseksi toteen on viime kuukausina nostatettu myös suomenruotsalaiseen kansanosaan kohdistuvia vainoja.

Monikulttuurisuutta kategorisesti vastustavassa ajattelussa lienee taustalla muun muassa oppimiskyvyttömyyttä, pelkoa uutta ja tuntematonta kohtaan sekä luuloa, että paluu entiseen muka ehkäisisi nykyhetkessä havaittavat rappautumisilmiöt.

Tietenkin monikulttuurinen asetelma voi tuottaa myös paljon epäsuotuisaa ja epätoivottavaa, jopa tuhoisaa. Esimerkiksi Göteborgin nykyinen kurjistuminen liittynee hyvin vahvasti siihen, että kantaväestön ja maahanmuuttajien välinen vuoropuhelu on epäonnistunut. Monikulttuurinen tilanne tarjoaa siis mahdollisuuksia sekä hyvään että pahaan. Puhun mielelläni monikulttuurisuuden haasteesta. Edessämme on nyt hirveän suuret haasteet, kuten kehitys muutamana viime vuotena Suomessa on osoittanut.

*****

Viikon takainen kommentoijani kertoo radioesitelmöijästä, joka kuvaa kokemuksiaan Jerusalemissa: eri kansallisuuksien ja uskontojen edustajat jakavat yhteisen julkisen tilan mutta elävät silti täysin toisistaan erillään. Aamuhartausesitelmöitsijän mukaan kuvatun kaltainen erillisyys nimenomaan on aitoa monikulttuurisuutta.

Oma käsitykseni monikulttuurisuudesta poikkeaa radiopuhujan käsityksestä: käsitykseeni liittyy ainakin periaatteellisella tasolla, optiona, keskinäinen vuorovaikutus ja vuoropuhelu. (Toisaalta kyseessä saattaa olla siitä, että esitelmöijä ja minä puhumme eri monikulttuurisuuksista – määrittelemme sanan eri tavoin.) Jerusalemin erilliset ryhmät eivät siis käy vuoropuhelua millään foorumilla? Onko puhuja jopa sitä mieltä, että vakavampi, perustavanlaatuinen vuoropuhelu tarkoittaa aidosta monikulttuurisuudesta luopumista?

Tietenkin Jerusalemin mallin mukainen käytäntö saattaa olla hyvin tarkoituksenmukainen, jos sillä vältetään esimerkiksi riski juutalaisten ja muslimien välisten konfliktien syttymisestä jokapäiväisessä arjessa. "Sinä elät tavallasi, minä elän tavallani. Me hyväksymme vallitsevan tilan – status quon – molemminpuolisesti, ja sen merkiksi kunnioitamme näkymätöntä rajaa ryhmiemme välillä."

Voisiko tuota mallia tavalla tai toisella soveltaa Euroopan lisääntyvän muslimiyhteisön ja kantaväestön välille? Järjettömänä kuitenkin pitäisin pidättäytymistä kaikista vuoropuhelun foorumeista. Tutkimukset esimerkiksi kertovat myös, että kommunikaation välttäminen lähipiirin erilaisten ihmisryhmien välillä on omiaan lisäämään kyräilevää epäluulon ilmapiiriä.

Esimerkiksi Euroopan maat ovat ratkaisseet monikulttuurisuuden haasteen omalla kohdallaan eri tavoin. Kannattaako suosia oman kulttuurin kielen elävää ylläpitoa valtaväestön kielen nopean oppimisen ohessa, vai pitäisikö tulijat sulauttaa mahdollisimman tehokkaasti uuteen kotimaahansa? Pohjimmiltaan on kysymys yksilön identiteetistä ja hänen ihmisoikeuksistaan sekä yksilöllisten oikeuksiensa rajoista.

Onnistunut monikulttuurinen vuorovaikutus ei riistä kummaltakaan mitään arvokasta, päinvastoin. Vähimmäisvaatimuksiin tällaisessa kanssakäymisessä kuuluu, ettei kumpikaan osapuolista pyri alistamaan toista. Esimerkiksi vuoropuhelu Lähi-idän kulttuurin edustajien kanssa saattaisi auttaa luontevan yhteisöllisyydentunteen menettänyttä länsimaista ihmistä vapautumaan erillisyyden ja yksinäisyyden taakastaan. Tällainen ei tarkoita oman kulttuurin ominaislaadun vesittymmistä vaan päinvastoin sen käymistä entistä mielekkäämmäksi.

Toisaalta maahanmuuttajan vastaanottavalla yhteiskunnalla on oikeus asettaa tiettyjä vaatimuksia tulijoilleen. Vaatimus "maassa maan tavalla" ei ole automaattisesti kohtuuton.

*****

Uusin laaja pakolaisaalto alkoi runsas vuosi sitten.

Pakolaisella on valittavinaan vain huonoja vaihtoehtoja. Entiseen kotiin ei voi jäädä, ja edes siedettävän uuden kodin löytymisen eteen saattaa nousta suuria esteitä. Muuttajamassoihin soluttautuneet jihadistit tekevät todellisten pakolaisten tulevaisuudennäkymät Euroopassa vielä toivottomammiksi. Pakolaisaalto on aiheuttanut kiistämättömiä ongelmia myös kantaväestölle, sekä välittömästi että välillisesti.

Kysymys ei ole mistään pikkujutusta kenellekään osapuolista.

Tulevaisuudessa pakolaisuus esimerkiksi Lähi-idästä luultavimmin vain lisääntyy, merkittävänä aiheuttajana arvattavasti myös ilmastonmuutos, josta seuraa pahimmillaan jopa laajamittainen kansainvaellus. Tulevaisuus asettanee siis entistä suurempia vaatimuksia Euroopalle. Miten vastata näihin vaatimuksiin moraalisesti kestävästi?

Jotta päätyisimme mahdollisimman onnistuneeseen tulokseen, tarvitsemme viisaita ratkaisuja hyvin moniin hyvin vaikeisiin monikulttuurisuuden haasteisiin.

Kirjallisuutta

• Kenan Malik: Monikulttuurisuus, Niin & näin, 2016. (Multiculturalism and its Discontents, 2014.)
• Kulttuurien kohtaamisia arjessa, artikkelikokoelma, Vastapaino, 2011.
• Kosmopoliittisuus, monikulttuurisuus, kansainvälisyys. Kulttuurihistoriallisia näkökulmia, artikkelikokoelma, Turun yliopisto, 2013. 

4. Anteeksipyynnöt

Joukko maahanmuuttokriittisiksi itseään kutsuvia henkilöitä on viime kuukausina katsonut aiheelliseksi pyytää anteeksi. Viimeksi joulukuun alussa eräs perussuomalanen varakansanedustaja pahoitteli vastaanottokeskusrakennuksen tulipalosta kirjoittamaansa kommenttia "Rukouksiini on vastattu". "Monikulttuurisuuden painajaisella" kesällä hekumoinut kansanedustaja puolestaan vältti anteeksipyynnön eroamalla pariksi kuukaudeksi puolueesta. 

Tällainen anteeksipyyntö on toimiva ja suhteellisen helppo keino selviytyä tilanteesta, johon on joutunut ehkä itsekontrollin pettäessä, ehkä harkitsemattomuuttaan, ehkä vallitsevan mielipideilmapiirin virheellisen arvioinnin tuloksena — tai pyrkimyksestä testata tuota ilmapiiriä. Anteeksipyytäjän maine ja kunnia eivät kärsi tämän henkilökohtaisen kannattajien keskuudessa, sillä heidän on helppo mieltää anteeksipyytäjä uhriksi, jonka puna-vihreä suvaitsevaisto tai sen kanssa liittoutunut media on ottanut tähtäimeensä. 

Kannattajien mielestä anteeksipyytäjä ei ole lausunut mitään väärää. Hänen ainoa syntinsä on väärä ajoitus: liian varhain, kun ympäröivä maailma ei vielä ole kypsä viestille.

*****

Yhteiskunnallisen ilmapiirin koventuminen on ollut nähtävissä jo jonkin aikaa. Kun mielipideilmasto vähitellen käy ankarammaksi, yhä kovemmat lausunnot mielletään luontevaksi osaksi ympäristöään, normaalipuheeksi. Jutta Urpilainen käytti SDP:n puheenjohtajana keväällä 2010 maahanmuuttajista puhuessaan sanontaa "maassa maan tavalla". Tämä koettiin ainakin mediassa turhan kovaksi kielenkäytöksi, varsinkin kun siihen osattiin yhdistää sanonnan loppuosa "tai maasta pois". Omasta mielestäni Urpilaisen sananvalinnat eivät tosin edes tuolloin viisi vuotta sitten olleet herättämänsä kohun arvoiset, mutta yhtä kaikki nykyään tuo sanonta on aivan normaali ja hyväksytty tapa luodata kysymystä turvapaikanhakijoista.

Ilmapiirin koventumista käsittelee myös Mari Kuukkanen runsas viikko sitten Helsingin Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessaan. Hän toteaa muukalaisvihan käyneen arkipäiväiseksi, luonnolliseksi ja hyväksytyksi. Sosiaalisessa mediassa esimerkiksi saatetaan mieltää jo sosiaalisesti täysin normaaliksi kannustaa joukkoja väkivaltaan turvapaikanhakijoita vastaan. Vielä muutama aika sitten tällainen vihapuhe tehtiin nimimerkin suojissa, mutta nykyään uskaltaa vihdoin esiintyä omalla nimellä, on jo aiemmin todettu. Kuukkanen on havainnut myös uudisilmaisun maahantunkeutuja yleistyneen tarkoitettaessa maahantulijoita.

Uusiin olosuhteisiin tottuu salavihkaa, kunhan muutos on riittävän hidas. Esimerkiksi Hitlerin hallinnolla oli jo ennen toista maailmansotaa yli kuusi vuotta aikaa hiljalleen kiristää ruuvia vuoden 1933 valmiiksi kärjistyneestä tilanteesta. Kristalliyön raakuus 1938 olisi varmasti vaikkapa kolme vuotta aiemmin toteutettuna herättänyt aivan toisenlaisen reagoinnin kansassa. (Tottuminen tarkoittaa myös tottumista pelkoon.)

*****

Entä jos kohua vuoden 2015 "maahanmuuttokriitikkojen" lausunnoista ei olisi syntynyt?

Toisaalta näiden poliittikkojen ei tällöin olisi tarvinnut alentua anteeksipyyntöön, joutua selittelemään sanomisiaan parhain päin. Ihmiset saisivat elää "väärässä" käsityksessä, että varakansanedustaja oikeasti oli rukoillut vastaanottokeskusten tuhoutumisia. Toisaalta se olisi kertonut, että ilmapiiri on jo Suomessa riittävän raaka hyväksyäkseen tuollaiset mielipiteet. Ilmapuntari ei reagoinut — on helppo jatkaa eteenpäin kohti entistä raaempaa yhteiskuntaa, askel askeleelta.

*****

PS. Kansanedustaja Olli Immoselle maamme häviö toisessa maailmansodassa on varmasti iloinen asia: Suomi sai luovuttaa Viipurin kosmopoliittisen, monikulttuurisen painajaisen ryssän taakaksi.

3. Väärä tieto

Sokrateen mukaan pahat teot eivät ole seurausta pahuudesta vaan tietämättömyydestä: pahuus on oikeasti tiedon puutetta. Pahaa tekevä ihminen ei ymmärrä, mikä on oikein, vaikka ehkä luuleekin tekevänsä hyvää. Hän elää siis erehdyksen vallassa.

Tämä käsity pahasta ei välttämättä ole osuvin mahdollinen. Lisäksi sitä pitäisi valottaa antiikissa vallinneen hyve-etiikan omassa viitekehyksessä, jotta se pääsisi oikeuksiinsa. Tuosta viitekehyksestä irrotettunakin näen käsityksen silti hyvin arvokkaaksi pahan ilmenemistä tarkasteltaessa — Sokrateen käsitys pahasta antaa arvokkaan heuristisen näkökulman maailmaan. Palaan blogissani toistuvasti tiedon ja ymmärtämisen puutteeseen keskeisenä syynä nykyhetken ongelmiin.

Jos pahat teot johtuvat väärästä tiedosta, korostaa se entisestään velvoitetta: meillä kaikilla on vastuu olla jakamatta väärää tietoa.

Viha johtuu tyypillisesti väärästä tiedosta. Tamara Erden dokumentti Kaikki alkaa koulusta (This Is My Land, 2014) esitettiin Yle Fem -kanavalla marraskuussa.  Dokumentti näyttää, miten Israelin ja Palestiinan kouluissa jaetaan uudelle sukupolvelle propagandan määrittämää tietoa alueellisesta historiasta. Naapurien välistä vihaa siis uusinnetaan väärän tiedon avulla.

Naapurit eivät olekaan oikeasti pahoja vaan harhaan johdettuja.

*****

Maailmassa on suunnattomasti hyvin alkeellista väärää tietoa. Tämä triviaali väärä tieto innostaa monia islamistiterroristeja, mikä on selvää valistuneille sekä lännessä että islamin piirissä. Vastaava triviaali väärä tieto voi hyvin myös monissa niin sanotuissa kehittyneissä maissa, kuten Suomessa.

Tähän samaan aikaan sekä kaikkein yksinkertaisimpaan että kaikkein perustavimpaan väärään tietoon on kuitenkin hyvin vaikea vaikuttaa. Kyseessä on yksilön identiteetistä ja tiedostamattomasta itsevarjeluksesta kumpuava virheellinen tieto. Kun yhtälössä on mukana triviaali väärä tieto, vuoropuhelu avautuu hyvin vaikeana, pessimistisemmin ajateltuna ehkä jopa mahdottomana. Miten kyetä argumentoimaan tällaista väärää tietoa vastaan?

Väärää tietoa aikanaan käsitellessäni otan esiin muun muassa populismin ja monologian elämänasenteena.

Claude Monet: Le Parlement, soleil couchant (1902).