7. Kehityspessimismi

Valehtelija! Pankaa hänet lukkojen taa! Valehtelija! Pankaa hänet lukkojen taa! – Maagisen alkuvoimaiseen loveen langennut yleisö toistelee mantraa kerta toisensa jälkeen amerikkalaisessa vaalitilaisuudessa marraskuussa 2016.

Nähtävästi Yhdysvaltain seuraavaksi presidentiksi tuli Donald Trump. Liekö kuitenkaan välttämättä aihetta kokoaan suurempaan huoleen, sillä suuret joukot hänen vannoutuneita kannattajiaan odottavat nyt vain innoissaan kaikkien vaalilupausten toteutumista: Meksikon rajalle tulee muuri, jonka Meksiko maksaa. Ja rikollinen Hillary Clinton päätyy vankilaan.

Claude Monet: Impression, soleil levant (1872).

Parin päivän takaisessa kirjoituksessani olin huolissani mahdollisuudesta, että Trumpin villiksi saamat laumat tunkeutuisivat aseineen presidentti Clintonin emännöimään Valkoiseen taloon. Ajatus samoista, sankariinsa pettyneistä joukoista tunkemassa väkivaltaisesti presidentti Trumpin Valkoiseen taloon ei herätä minussa lainkaan samanlaisia katastrofituntemuksia.

Mikä tärkeintä, presidentti Obaman mainitsema aurinko nousee myös marraskuussa 2020, uskon. Maapallon pelastamiseksi ilmastoromahdukselta se saattaa kuitenkin olla liian myöhäistä. Samoin uhkana on, että Trumpin esimerkki innoittaa Euroopankin populistiset voimat uuteen voimannäyttöön, jolloin kehityssarja Brexit – Trump – Euroopan unionin hajoaminen kävisi loogiseksi. (Kirjoitan myöhemmin vahvan Euroopan unionin tärkeydestä juuri tässä historiansa vaiheessa.)

*****

Populistististen voimien uusi nousu lännessä on tehnyt tuloaan pitkään. Esimerkiksi jo kevään 2002 presidentinvaalissa äärioikeiston Jean-Marie Le Pen pääsi yllättäen Ranskassa toiselle kierrokselle. Muutamat viime vuodet populistiset liikkeet ovat lopulta ottaneet jättiaskeleita – myös Suomessa. Minä jouduin hyvin henkilökohtaiseen kosketukseen tällaisten liikkeiden edustajien kanssa runsas vuosi sitten, ehkä loppukesästä 2015. Tuon hetken ja sen esihistorian kylmäävä oivaltaminen aktivoi minut lopulta joulukuussa kirjoittamaan ensimmäiset sanat Villa Topokseen.

Sitten blogi vaikeni yli kymmeneksi kuukaudeksi.

Syitä vaikenemiseeni löytyy useita, joista myöhemmin talvella. Kaikkein suurimmalle syylle annan nimen kehityspessimismi. Aloin noina aikoina nähdä, miten yhteiskunnallinen ilmapiiri ja keskustelu kulkevat yhä hälyttävämpään suuntaan kiihtyvällä nopeudella. Siinä kehityksessä kaikkinainen kirjoittaminen tuntui tyystin turhalta – ja tuntuu edelleen. Lukuisista esimerkeistä keskityn tänään Yhdysvaltoihin.

Trumpin nousu "varteenotettavaksi" presidenttiehdokkaaksi vuosi sitten selittää osaltaan lamaannustani. Hän on osannut loistavasti käyttää hyväkseen virheargumentaatiota 'Toista samaa valhetta yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes valhettasi aletaan pitää totuutena', mistä kiitokseksi suunnaton liuta kriittiseen ajatteluun kykenemättömiä, lumoutuneita seuraajia. Eräs kannattajista toteaa erityisesti Trumpin rehellisyyden vetoavan häneen. Valheillaan Trump tuon kannattajan mukaan "on avannut monen silmät" näkemään asiat haluamallaan tavalla.

Kirjoitin maanantaina:

[N]ykyhetken maailmassa demokraattinen, järkeään käyttävä kansalaisuus alkaa mennä pois muodista ja tilalle virtaa sydämensä syvien ja synkkien sopukoiden halujen ja viettien totuudellisuuteen luottava, mielihyvin Trumpin marssijoukkoihin liittyvä alamaisuus.

Populistisille massaliikkeille nimenomaista on se, että yksilö vapauttaa itsensä vastuullisesta järjenkäytöstä. Järjen totuuden sijalle ylimmäksi nousee tunteen totuus. Erityisen helposti näin tapahtuu ylittämättömältä tuntuvien yhteiskunnallisten ongelmien astuessa jokapäiväiseen arkeen. Yhdysvalloissa on alkaneen vuosisadan aikana jouduttu huomaamaan, että yksilön materiaalinen hyvä ei enää tuttuun tapaan lisäännykään vuosi vuodelta vaan että uusi sukupolvi saattaa saada osakseen aineellisesti jopa vaatimattoman elämän kuin edeltäjänsä. Ennen vauraitten teollisuusseutujen kurjistuminen on lohdutonta.

Tuntuu, että kovasti vaativainen järjenkäyttö ei enää millään riitä ratkaisujen saavuttamiseksi. Vain populistien karismaattisen vetovoimaiset ja yksinkertaisuudessaan nerokkaat ratkaisut voivat pelastaa meidät... Jossain vaiheessa populistista hanketta etsitään käsiin sopivat syntipukit. Hitlerin Saksassa valituiksi tulivat juutalaiset, nykyhetkessä erityisesti pakolaiset ja muut maahanmuuttajat.

*****

Luin alkuvuodesta Tommi Uschanovin teoksen Hätä on tarpeen. Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015 (2015), joka kuvaa toivon näköalojen hiipumista yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa kuluneiden vuosikymmenien mittaan. Alkutilanteen optimismia huokuvassa Amerikassa presidentti Lyndon B. Johnson takoo tosissaan maahan pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta sitten asiat alkavat mennä pieleen, kunnes saavutetaan dystopiaa henkivä nykyhetki.

Mietin teoksen luettuani puolihuolimattomasti, miten ihmeessä aito toivo pystyttäisiin palauttamaan ihmisten elämään. Hyvin loogiselta, itsestään selvältä ratkaisulta tuntui sota – sota nimenomaan lännen ytimessä, Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Muitakin vaihtoehtoja toki on, mutta ne tuntuvat utooppisen mahdottomilta sotaan verrattuna. Kohti sotaa populismin nousu perinteisesti on historiankirjoituksessa vienyt, miksei nytkin "edistyneessä" lännessä, kun henkilökohtainen kosketus sotaan tuskin enää päilyy yli 70 vuoden takaa.

Ehkä populistisen kiihkohengen avaama Pandoran lipas tarvitsee juuri sodan, joka puhdistaa pöydän uuden toivon astua viimeisenä ulos lippaasta.

*****

Populistista varoitti selväsanaisesti myös komissaari Jyrki Katainen Politico-verkkolehden eilisessä haastattelussa, jossa hän kiteyttää – mahdollisesti tunnettua pop-laulajaa lainaten – populismin tarjovan helppoja ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin. Oikeasti ongelmat ovat kuitenkin hyvin vaikeita, ja myös ratkaisut niihin ovat hyvin monimutkaisia ja vaikeita. Jos ei osata astua populismin kärrystä ajoissa ulos, tuloksena on komissaarin mukaan sivilisaation tuho.

Kataisen haaste vaatisi kaikilta kynnelle kykeneviltä sekä tahtoa että kykyä mennä oikeasti syvälle itseensä. Ja myös toimia vaativan löytöretkensä tulosten mukaisesti. Sillä populistiset ääriliikkeet saavat voimansa yksittäisiltä yksilöiltä eivätkä keneltäkään muulta.

Aikamme henki kuitenkin vastustaa ankarasti mitään näin paljon yksilöltä vaativaa. 

(Hakusana: totuuden jälkeinen politiikka, post-truth politics.)